Osallistuin torstaina Salon Seudun Sanomien vaalipaneeliin, jossa käsiteltiin muun laajan otannan ohella lähipäätösperiaatetta, jonka noudattamisen tärkeyteen itsekin vetosin. Se, että paneelin juontaja nosti periaatteen esille avaten myös sen merkitystä oli erittäin tärkeä ja hyvä asia, sillä niin tärkeästä periaatteesta on kyse.

Subsidiariteettiperiaate eli lähipäätösperiaate on kirjattu toissijaisuusperiaatteen nimellä EU:n perussopimukseen ja se on hyvin oleellinen osa unionin toimintaa. Periaate on myös kristillisdemokratian ytimessä eikä siten olekaan ihme, että kristillisdemokraattien johtaman Euroopan yhtenäistymiskehityksen tuloksena syntynyt EU on sen myös omaksunut. 

Lähipäätösperiaatteen ajatuksena on pitää päätöksenteko mahdollisimman lähellä niitä, joita päätökset koskee. Asiaa voi selkeyttää arkisen esimerkin kautta: kuvitellaan lapsi, joka laskee läksyksi saamiaan matematiikan tehtäviä. Ensimmäiset kolme tehtävää sujuvat hienosti. Neljäs tehtävä on kuitenkin vaikeampi ja teettää lapselle ongelmia. Niinpä hän menee vanhempiensa luo ja pyytää apua tehtävään. 

Vanhempi auttaa, neuvoo ja opastaa lastaan parhaalla taidollaan (ja opettaja jatkaa, jos vanhempi ei taida), mutta antaa lapsen kuitenkin itse tehdä ja ratkaista tehtävää niin paljon kuin mahdollista. Näin lapsi oppii parhaiten laskemaan ja selviämään jatkossa vastaavanlaisista ja vaikeammistakin laskutoimituksista. Samalla koetaan myös tärkeät onnistumisen, osallisuuden ja pystyvyyden kokemukset. 

Tässä esimerkissä tiivistyy varsin osuvasti lähipäätösperiaatteen olemus. Yhteiskunnallinen soveltaminen vaatii vain lapsi-vanhempi -jaon vaihtamista esimerkiksi perhe-kaupunki-, kaupunki-valtio- tai valtio-EU -jaoksi. 

Lähipäätösperiaate – kuten useat muutkin kristillisdemokraattiset ja eurooppalaiset periatteet – juontaa juurensa katolisen yhteiskunta-ajattelun perinteeseen. Sen tarkoituksena on jäsentää ja järjestää keskusvallan ja yhteisön jäsenten välistä suhdetta. Näkemyksessä yksilöt ja perheet käsitetään toimijoiksi, joilla on luontainen autonomia ja ihmisarvo. Tämä oletus sekä sallii laillisen vallankäytön rajoittamisen että johtaa kahteen poliittisen vallan velvollisuuteen ja toissijaisuusperiaatteen lajiin. Ensinnäkin poliittisella vallalla on velvollisuus olla puuttumatta liiallisesti itsenäisten yksilöiden tai paikallisten toimijoiden elämään. Toiseksi poliittisella vallalla on velvollisuus tukea yksilöitä ja paikallisia toimijoita kehittämään ja käyttämään itsemääräämisoikeuttaan. Lyhyemmin ja ytimekkäämmin sanottuna tavoitteena on “niin paljon keskusjohtoa* kuin tarpeen, niin vähän keskusjohtoa* kuin mahdollista”. (*keskusjohdon tilalle voidaan asettaa esim. kunta, valtio tai EU)

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että keskusjohdon ei tule päättää asioista, joista paikallisella toimijalla on paras tietämys. Esimerkiksi perheellä tulee olla vapaus ja vastuu päättää vanhempainvapaiden jakautumisesta tai kasvatuksesta. Kunnalla koulutuksen ja varhaiskasvatuksen järjestämisestä, kulttuuri- ja kirjastopalveluista, kaavoituksesta ja maankäytöstä sekä infrasta. EU:n jäsenvaltiolla omasta taloudesta, sosiaali- ja terveydenhuollosta, sosiaaliturvasta, koulutuksesta, maa- ja metsätaloudesta sekä turvallisuudesta. 

Samalla on selvää, että alun esimerkin mukaisesti suurempiakin hartioita tarvitaan. Niitä tarvitaan esimerkiksi EU:n osalta tosin vain silloin, kun jäsenvaltiot eivät voi riittävällä tavalla saavuttaa toiminnan tavoitteita yksinään, vaan ne voidaan saavuttaa paremmin unionin tasolla kuin kansallisesti, alueellisesti tai paikallisesti. Esimerkiksi EU:n kauppapolitiikka ja sisämarkkinoiden toimivuudesta huolehtiminen ovat lähes kokonaan unionin toimivaltaan kuuluvaa.

Lähipäätösperiaate on ollut keskiössä myös näissä eurovaaleissa. “EU:n on oltava iso isoissa ja pieni pienissä asioissa” on usein paneeleissa ja tenteissä kuultu lausahdus, joka on vain lyhyeen muotoon puettu ajatus lähipäätösperiaatteesta. Viime vuosina periaatteen käytöstä on kuitenkin EU:ssa lipsuttu. Esimerkiksi liian tiukat asetukset ja yhteisvelka käyvät muun muassa lähipäätösperiaatetta vastaan. KD haluaa EU:n olevan jatkossa jälleen vahvojen itsenäisten valtioiden liitto, jossa tunnistetaan ja tunnustetaan valtioiden eroavaisuudet. 

Kun siis kristillisdemokraatti haluaa EU:n palaavan juurille, ei kyse ole paluusta historiaan. Kyse on paluusta niihin yhdessä hyväksyttyihin ja sovittuihin periaatteisiin, sopimuksiin ja sääntöihin, jotka muodostavat pohjan yhteisöllemme. Yhteisölle, jonka rakentamista kristillisdemokraatit johtivat heti toisen maailmansodan päättymisestä lähtien, ja jota kristillisdemokraatit EPP:n muodossa yhä edelleen johtavat.