[Artikkeli on alun perin julkaistu https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/tommiter/tiede-ompi-linnamme-eiko-uskonnoilla-ole-enaa-mitaan-annettavaa/]

Koituuko koronavirus uskontojen kohtaloksi? Miten kristityt, muslimit, hindut ja muut pärjäävät ilman uskonnollisia tapahtumiaan ja kokoontumisiaan?

Al-Jazeeran haastattelussa tunnettu malesialainen akateemikko ja kirjailija Mohd Faizal Musa ennustaa, etteivät uskonnot ole pandemian jälkeen enää koskaan entisellään. YLE:n kolumnissaan kosmologian emeritusprofessori Kari Enqvist toteaa:

”Kun lokakuussa 1939 kansakunnan olemassaolo oli uhattuna, Paasikivi saateltiin Moskovan junaan virren 'Jumala ompi linnamme' tahdissa. Nyt kirkot ovat kiinni. Jopa Vatikaani on lukinnut ovensa. Pappien sijasta luotamme infektiolääkäreihin.

Maailma tuntuu aavistavan, että jumalat ovat vaienneet tai kuolleet, jos ovat koskaan eläneetkään. Että rukous ei nyt auta.”

Enqvist tuntuu ajattelevan, että nyt viimein on tieteen lopullisen vallankumouksen aika, ja siihen aikaan eivät uskonnot satuineen enää mahdu tai kuulu.

Ajatukset ja toiveet uskontojen häviämisestä eivät ole uusia, kuten käy ilmi muun muassa Areiopagin artikkelin ja muita vastaavia lukemalla. Jo 1960-luvulla harvardilainen teologi Harvey Cox ennusti kristinuskon ajautuvan pikatahtiin sekularisoituneen maailman pihteihin. Samoihin aikoihin levinneen sekularisaatioteorian nimiin vannoneet tieteilijät uskoivat uskonnollisuuden häviävän maallistumisen vyöryessä päällemme. Kaikista näistä rummunpärinöistä huolimatta puheet uskontojen häviämisestä osoittautuivat perättömiksi ja monet – Harvey Cox mukaan lukien – muuttivat kantaansa muutaman vuosikymmenen jälkeen.

Sekä puheet uskonnon tarpeettomuudesta että toiveet sen kuolemasta ovat silti edelleen yleisiä. Niitä esittävät akateemikkojen lisäksi niin toimittajat kuin bloggaajatkin. Lisäksi esimerkiksi Vasemmistoliiton uusimmassa tavoitepaperissa listataan tavoitteeksi "luopua erillisestä uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetuksesta ja suuntautua kohti nykyisen elämänkatsomustiedon pohjalle perustuvaa uutta oppiainetta." On selvää, etteivät kaikki Suomessa ja länsimaissa todellakaan pidä uskontoa positiivisena tai tarpeellisena asiana yhteiskunnalle ja sen yksilöille.

Perinteisten uskonnon vastaisten argumenttien mukaan uskonnot ovat aiheuttaneet niin paljon pahaa maailmanhistorian aikana, että niistä olisi jo aika päästä eroon. Voimme unohtaa kaikki ne mahdolliset hyödyt, joita esimerkiksi kristinusko on länsimaiselle yhteiskunnalle tarjonnut, ja vain todeta sen parasta ennen -päiväyksen umpeutuneen. On aika maailmalle ilman uskontoja. Maailmalle, jossa pääsemme viimein eroon kaikesta pahasta ja saavutamme satumaisen utopian.

Mutta miten todella on? Onko ajatuksilla uskontojen tarpeettomuudesta ja toiveilla niiden sukupuutosta mitään pohjaa? Olisiko uskontojen joutsenlaulu todellisuudessa toivottavaa? Miksi niin moni – minä mukaan lukien – turvaa uskontoon, kun ilmeisesti ilmankin pärjäisimme?

Uskonnollisuusko vähentymässä? 

Suomessa saatamme usein harhailla uskomaan, että naturalismi ja ateismi ovat uudet johtavat maailmankatsomukselliset suuntaukset. Näin ei kuitenkaan todellisuudessa ole. Kenties monen yllätykseksi ns. uskonnottomien määrä kasvaa vuodessa vain 0,36 prosenttia, mikä on selkeästi vähemmän kuin esimerkiksi kristittyjen (1,27%), muslimien (1,95%), hindujen (1,30%), buddhalaisten (0,96%) ja sikhien (1,66%) kasvumäärä. Lisäksi on huomioitava, että uskonnottomat pitävät sisällään sekä agnostikot että ateistit. Jumalan olemassaolon kieltävien ateistien määrä kasvaa vuodessa vaivaiset 0,04 prosenttia (Areiopagi, 2019).

Eikä tämä suuntaus ole tutkimusten mukaan muuttumassa tulevaisuudessakaan. On arvioitu, että vuonna 2060 uskonnottomien määrä on kasvanut vuodesta 2015 vain noin 37 miljoonalla. Uskonnottomien osuus maailman väestöstä itse asiassa vähenee tuon ajanjakson aikana 3,5 prosenttia. Samanaikaisesti kristittyjen määrä kasvaa 778 miljoonalla ja osuus väestöstä 0,6%. Islamin kasvu olisi tutkimuksen mukaan suurinta, sillä muslimeja olisi vuonna 2060 yli 1,2 miljardia enemmän kuin vuonna 2015. Muslimien osuus väestöstä kasvaisi myös eniten, seitsemän prosenttiyksikön verran.

Uskonnollisuus voi siis sekä nyt että tulevaisuudessa hyvin. Voimme esittää tälle syitämme, mutta tilastojen esittämät luvut eivät siitä mihinkään muutu. Koronakriisi on kieltämättä pitkään aikaan kokonaisvaltaisin maailmaa koskeva katastrofi, mutta sen vaikutukset hengellisyyteen ja uskonnollisuuteen ovat todennäköisesti ennemmin sitä lisäävät kuin vähentävät. Esimerkiksi Uuden-Seelannin Christchurchissa havaittiin, että vuoden 2011 tuhoisan maanjäristyksen seurauksena järistysalueella asuvien ihmisten uskonnollisuus itse asiassa lisääntyi, vaikka se muualla maassa samanaikaisesti laski.

Selkeästi siis aikana, jolloin hallinnan tunteemme ja materialistinen hyvinvointimme rappeutuu ja romahtaa, turvaa haetaan jostain itseään korkeammasta ja suuremmasta. Uskonnollisuus ei siis ole häviämässä tämänkään kriisin myötä. Ja se on hyvä asia, kuten seuraavien kappaleiden aikana voidaan havaita.

Uskonnollisuudesta on yksilöille monenlaista hyötyä…

Uskontoja syytetään usein siitä, että niiden nimissä on tehty hirmuisia terroritekoja. Totta on myös se, että monessa kultissa tai sellaista muistuttavassa yhteisössä on yksilöitä kohdeltu todella epäinhimillisin tavoin. Mutta eikö uskonnolla todella ole mitään positiivista annettavaa?

Voisin tunnustavana kristittynä kertoa omakohtaisia kokemuksiani siitä, miten usko on tukenut ja tuonut toivoa elämäni eri vaiheissa. Tämä saattaisi jotakuta puhutella, mutta kyseessä olisi lopulta vain yhden ihmisen subjektiivinen todistus. Yhdestä sellaisesta ei vielä paljoa yleistetä. Onneksi ei tarvitsekaan.

Valtaosa aihetta käsitelleistä tutkimuksista on raportoinut uskonnollisuuden ja hengellisyyden positiivisista vaikutuksista yksilön fyysiseen ja henkiseen hyvinvointiin. Vaikutukset ovat monenlaisia:

Uskonnollisuuden ja hengellisyyden on todettu lisäävän yksilön optimismia ja iloisuutta sekä tyytyväisyyttä elämään. Useammat tutkimukset ovat lisäksi havainneet uskonnollisuuden niin parantavan stressin sietokykyä ja stressaavien elämäntilanteiden käsittelemistä kuin vähentävän yksilön pitkällä aikavälillä kokemaa ahdistusta ja tuskaa.

Tämän lisäksi sekä uskonnollisissa tilaisuuksissa käynti että henkilökohtainen sisäinen uskonelämä vaikuttavat tutkimusten mukaan positiivisesti sekä henkilön mielen- että fyysiseen terveyteen, toimien ehkäisevästi ja hidastavasti esimerkiksi masennuksen kehityksen kohdalla. Uskonnollisuudella ja hengellisiin tilaisuuksiin osallistumisella on tutkimuksessa löydetty olevan myös selkeää yhteyttä pitkäikäisyyteen.

Jos pelkän yksilön hyvinvointi ei lukijaa vakuuta, niin tutkimuksissa on myös havaittu, että uskontoaan aktiivisesti harjoittavat ovat yhteiskunnallisesti muita aktiivisempia. Aktiivisesti uskontoaan harjoittavat mm. äänestävät ja toimivat vapaaehtoisjärjestöissä selkeästi inaktiivisia ja uskonnottomia todennäköisemmin.

Näiden lukuisten yksittäisten tutkimusten lisäksi on tehty myös kaikkien aihetta käsittelevien akateemisten töiden tuloksia tutkivia tutkimuksia. Sekä Panzini et al. että Koenig havaitsivat, että aihetta koskevien tutkimusten ylitsevuotava konsensus on se, että uskonnollisuus ja hengellisyys vaikuttavat positiivisesti useaan eri fyysisen ja henkisen hyvinvoinnin alueeseen. Mikäli kaikkien yksittäisten aihetta koskevien tutkimusten lukemiseen ei ole aikaa tai mahdollisuutta, kehotan tutustumaan vähintään näihin kahteen.

…etenkin vaikeina aikoina

Siinä missä edellinen kappale käsitteli uskonnollisuuden ja hengellisyyden yleisiä vaikutuksia yksilön hyvinvointiin todeten ne erittäin positiivisiksi, suunnataan katse tässä kappaleessa siihen, miten uskonnollisuus vaikuttaa yksilöön elämän vaikeampina aikoina.

Vuonna 1999 julkaistu syöpäpotilaiden elämänlaatua käsittelevä tutkimus havaitsi selkeän positiivisen yhteyden yksilön uskonnollisuuden ja koetun elämänlaadun välillä. Uskonnollisemmat syöpäpotilaat kokivat elämänsä keskimäärin paremmaksi kuin vähemmän uskonnolliset. Vuonna 2001 julkaistussa tutkimuksessa taas havaittiin, että uskonnollisuus ja usko kohensivat hyvin merkittävästi HIV-positiivisten kokemaa elämänlaatua.

Tuoreempana esimerkkinä toiminee vuonna 2011 julkaistu tutkimus, jossa tutkittiin uskonnollisuuden ja hengellisyyden vaikutusta New Yorkissa asuvien henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin syyskuun 2001 terrori-iskua seuraavina vuosina. Kyselyjä suoritettiin kuudesti kolmen vuoden sisällä terrori-iskuista. Tutkimuksen mukaan uskonnollinen henkilö selviytyi terrori-iskujen vaikutuksista uskonnotonta paremmin. Mitä uskonnollisempi henkilö oli, sitä enemmän hän koki positiivisia tunteita ja vähemmän takaumia terrori-iskuista. Lisäksi uskonnollinen henkilö oli niin fyysisesti kuin psyykkisestikin paremmin voiva.

Mistä johtuvat näitä tutkimuksia leimaavat tulokset, joiden mukaan uskonnollisemmat ja hengellisemmät henkilöt tuntuvat selviävän elämässä kohtaamistaan vaikeista ajoista muita paremmin? Useammat tutkimukset – erityisesti tämä, tämä ja vielä tämä – havaitsivat, että uskonnollisuus ja hengellisyys tarjoavat yksilön elämälle selkeän ja kestävän merkityksen ja tarkoituksen. Tätä tulosta tuskin tarvitsee sen enempää ihmetellä, sillä se lienee itsestään selvää maailmankatsomusten kohdalla.

Se on silti oleellista etenkin kriisiaikoina. Vaikeina aikoina se pohja, jolle elämämme on rakennettu, joutuu testatuksi ja arvioiduksi. Materiaalinen hyvinvointi, terveys ja jopa henkemme voidaan viedä meiltä silmänräpäyksessä pois. Mikä on näinä epävarmuuden aikoina meidän toivomme perusta? Monille vastaus näihin löytyy uskonnosta ja perimmältään Jumalasta. Eikä se jo pelkästään yllä esitettyjen tutkimustulosten valossa ole ollenkaan huono vaihtoehto. Puhumattakaan siitä, kun otamme yhtälöön mukaan mahdollisen kuoleman jälkeisen elämän.

Lopuksi

Ensinnäkin puheet uskonnon kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja. Ovat syyt mitkä tahansa, niin uskontojen suosio on tilastojen mukaan vain kasvamassa. Ei myöskään ole todennäköistä, että kaipuu jonkin itseään suuremman ääreen vähenisi nyt, kun turvallinen arki ja illuusio hallinnasta on riisuttu yltämme. Päinvastoin.

Toiseksi ei ole mitään syytä toivoa ja yrittää jouduttaa uskonnon häviämistä ja kuolemaa. Uskonnollisuuden ja hengellisyyden hyödyt ovat yllä esitettyjen tutkimusten mukaan kiistämättömät niin yleisesti kuin kriisien aikana. Siksi on suorastaan vahingollista toivoa näiden hyötyjen alkusyyn häviävän. Sillä jos syy häviää, häviävät myös sen seuraukset. Eikä meillä ole varastoissamme mitään, mikä kykenisi tarjoamaan vastaavia hyötyjä. Siihen eivät luonnontieteet kykene.

Eikä se ole niiden tarkoituskaan. Luonnontieteiden merkitystä ja tärkeyttä maailmalle ei voi tarpeeksi korostaa. Ne ovat siunanneet meitä keksinnöillään ja läpimurroillaan niin kiistattomasti, ettei varmasti kukaan voi niiden arvoa kiistää. Kuuntelemme mielellämme lääketieteen ammattilaisten, kuten infektiolääkäreiden, neuvoja nykytilanteessa. Samalla myös toivomme ja odotamme tieteentekijöiden jälleen kerran venyvän yhteen uuteen keksintöön l. kehittävän meille rokotteen virusta vastaan.

Tästä kaikesta huolimatta tiede ei kykene tarjoamaan kaikkea, mitä ihmiskunta janoaa. Vaikket itse edes uskoisi Jumalaan, niin rukous on monelle jo pelkästään psykologisesti kiistattoman tärkeä voimavara. Puhumattakaan siitä, jos rukoukset todella kuulee kaikkivoipa Jumala. Joka tapauksessa, toisin kuin Enqvist toteaa, rukous auttaa.

Luonnontiede ei myöskään kykene tarjoamaan vastauksia syvällä sisimmässämme jäytäville kysymyksille olemassaolomme syistä tai elämämme merkityksestä. Miksi olen täällä? Mikä on elämäni tarkoitus? Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Onko Jumala olemassa vai ei?

Näihin tiedemiehet voivat pyrkiä tarjoamaan omia luonnontieteellisiä vastauksiaan, mutta todellisuudessa se ei enää ole heidän luonnontieteellisen alansa tuottama vastaus. Sillä hetkellä, kun keskustelumme siirtyy atomin rakenteesta elämän merkitykseen ja Jumalan olemassaoloon, siirrymme pois fysiikan ja luonnontieteiden alueelta.

On hyvin mahdollista, että uskonnot eivät tämän pandemian jälkeen ole enää entisellään, kuten Musa toteaa. Samalla on kuitenkin vaivatonta kuvitella myös tilanne, jossa uskonnot eivät muutu. Esimerkiksi kristinuskon vuoden suurimman juhlan, pääsiäisen, messutoimituksia on nyt seurattu etäältä netin välityksellä. Tämä poistaa tietyn läheisyyden aspektin toimituksista, mutta samalla nämä poikkeukselliset ajat myös yhdistävät ihmisiä tavalla, johon meidän sukupolvemme ei ole tottunut.

Palatessamme aikanaan pandemian nostattaman pölypilven laskeuduttua takaisin kirkkoihimme, maailma ympärillämme on todennäköisesti muuttunut pysyvästi, ja me siinä mukana. Kristinuskon vuosituhansia vanha sanoma ei ole kuitenkaan muuttunut. Heprealaiskirjeen 13. luvun sanoin "Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti." Tämän Kristuksen ympärille on kuluneen viikonlopun aikana kiinnittynyt yli 2,4 miljardin ihmisen huomio. Totta, juhlaa vietetään poikkeuksellisesti etäällä, mutta sitä kuitenkin vietetään. Kuten on vietetty aiempienkin kriisien aikana.

Uskontojen sanomaan ei ole pakko uskoa. Samalla se sanoma kuitenkin tutkimusten valossa lisää miljardien ihmisten elämiin hyvinvointia, merkitystä, toivoa ja turvaa jo tässä ajassa. Pelkästään tästä syystä ei ole syytä odottaa tai toivoa uskontojen poistumista maailmastamme. Moni myös uskoo, että sanoman suurin toivo ja turva ei liity tähän, vaan tulevaan kuoleman jälkeiseen aikaan. Jos et vielä itse usko, niin ota ainakin selvää. Aloita vaikka pääsiäisen kunniaksi kristinuskon sanomasta. Mitäpä siinä häviät? Kenties kolmannes maailman väestöstä ei olekaan niin naiiveja, hyväuskoisia ja yksinkertaisia kuin luulet, vaan ovat jyvällä jostain suuremmasta?