Hiljattain julkaistu selvitys (Keväjärvi, Lindholm ja Reiman 2020) omaishoitajien hyvinvoinnista ja tarpeista on edellisen osalta karua luettavaa. Selvitykseen haastatellut omaishoitajat kokevat tulleensa laiminlyödyiksi, väärinymmärretyiksi, ja elävänsä sekä henkisessä että taloudellisessa epätoivossa. ”Älkää ruvetko omaishoitajaksi. Ei makseta mitään, menetätte järkenne ja elämänne.”, toteaa eräs omaishoitaja haastattelussaan.
Allekirjoittaneen ja Remo Ronkaisen julkaisema kirjoitus (TS 26.4.) on herättänyt kiitettävästi kannanottoja.
Antti Palomäen (TS 3.5.) mukaan kirjoituksemme oli ylioptimistinen raitiotietä ihannoiva tekele. Raide-euforian sijaan perustelimme kuitenkin kantaamme kiihkottomasti selvityksiin ja tutkimuksiin nojaavilla todisteilla, joista yhtäkään Palomäki ei kumonnut.
Turun tulee tässä tiukassa taloudellisessa tilanteessa sijoittaa hankkeisiin, jotka sekä parantavat kaupunkirakennetta että tuovat kaupungille lisäarvoa niin imagollisesti kuin taloudellisestikin. Ratikka täyttää nämä kriteerit.
Osa kysyy, onko Turulla varaa rakentaa ratikkaa. Me olemme sitä mieltä, että Turulla ei ole varaa olla rakentamatta sitä.
[Teksti julkaistu Turun Sanomissa 1.3.2020]
Turun kaupungin päätös leikata Operaatio Ruokakassille myönnettävää avustusta peräti 110 000 euron verran on herättänyt runsaasti keskustelua ja aiheesta. Esimerkiksi Mikaelinseurakunnan kirkkoherra Jouni Lehikoinen (TS 25.2.2020) ja Operaatio Ruokakassin rahastonhoitaja Jatta Haltsonen (TS 15.2.2020) ovat kirjoittaneet asiasta erinomaisesti kannanotoissaan.
Lienee jokaiselle itsestään selvää, että ruoka-avun tarve tulisi saada yhteiskunnastamme poistettua. Tilastot eivät kuitenkaan lupaa hyvää, sillä ruoka-avun tarvitsijoiden määrä on viime vuosina ollut rajussa kasvussa. Hyvinvointiyhteiskuntamme nousukaudesta huolimatta kansalaisten väliset tuloerot, ja siten avuntarvitsijoiden määrä, eivät ole vähentyneet, vaan päinvastoin kasvaneet.
Turun kaupungin taloudellinen tilanne huomioiden leikkaukset yleisellä tasolla ovat ymmärrettäviä ja suorastaan välttämättömiä. Kohtuullisuus ja oikeudenmukaisuus tulisi kuitenkin pitää leikkauksia linjatessa mielessä. Sillä on ero, leikkaammeko ylellisyyksistämme vai vaarannammeko perustarpeen saamisen vähätuloisilta ja heikko-osaisilta. Monelle ruoka-apu ja muu kolmannen sektorin tarjoama tuki on elintärkeää. Leikkaamalla kolmannen sektorin toimijoiden tukia leikkaamme samalla suoraan näiltä kipeimmin apua tarvitsevilta.
Jo antiikin Kreikassa oikeudenmukaisuutta pidettiin valtion tärkeimpänä hyveenä. Tuo pätee edelleen, sillä oikeudenmukaisuus on yksi niistä keskeisistä periaatteista, joihin länsimainen hyvinvointiyhteiskuntamme perustuu. Yhteiskuntamme oikeudenmukaisuus määrittyy sen perusteella, miten tasavertaisina kohtelemme toisiamme. Turvaammeko yksilöille mahdollisuudet niihin asioihin, jotka jokaiselle oikeutetusti kuuluvat? Erityisen huomion kohteeksi tässä nousevat heikoimmassa asemassa olevat. Vaikka kaupunkimme talous nyt säästöjä vaatiikin, ei niitä tulisi repiä heikko-osaisimpien ja heitä avustavien toimijoiden selkänahasta.
Sillä niin kauan, kun kaupunkimme ei kykene itse huolehtimaan tuloerojen lieventymisestä ja siten ruoka-avun tarpeen häviämisestä, tulee sen tukea Operaatio Ruokakassin kaltaisia vapaaehtoisuudesta käsin operoivia toimijoita, jotka tuovat ratkaisuja ahdinkoon avustamalla ruoka-avun tarpeessa olevia. Kaikkien tulee olla oikeutettuja ruoan saantiin, mutta kaikilla ei ole siihen nykyisellään aina varaa. Tässä Operaatio Ruokakassi ojentaa auttavan kätensä.
Onkin siis helppo yhtyä kirkkoherra Lehikoisen kysymykseen: "Olisiko päättäjien syytä vielä kerran miettiä leikkauskohteitaan?"
Tommi Terä (kd)
